Tämän blogin onkin tarkoitus myös olla sitä, että itse käyn asioita läpi ja joakus tuntuu että kirjoittaminen on se paraskin tapa, joskin ihan kaikkea en kuitenkaan julkaise 😉
Eilen maanantaina Pekka lähti työ reissulleen ja me jäätiin tänne keskenään lasten kanssa. Ihan normaalisti päiväkin kului, ennen Pekan lähtöä soitti Katja ja Heikki, ihana oli kuulla ja nähdä heitä siinä skypessä.
Samalla yrittänyt auttaa ystävää parhaani mukaan.
Joskus tulee niillä hetkillä olo, miksen ole suomessa, missä minua tarvitaan juuri nyt. Mutta tällä meidän pitää nyt mennä.
"Jos tulee päivä että emme voi olla yhdessä, pidä minut sydämessäsi, pysyn siellä ikusesti"
Eli koru kertoo myös toisinpäin, mitä monesti ajattelen.
Ehkä juuri nyt kun on nämä hetket, jolloin tehdään uudeksi vuodeksi suunnitelmia, ollaan yhdessä, pidetään hauskaa, on hetkiä jolloin itse myös mietin sitä, missä pitäisi olla.
Tänään on koko aamupäivä juteltu Annen kanssa ja kyllähän tässä oli hetkiä, jolloin teki mieli vain luovuttaa ja ruveta miettimään lentoa kotiin.
Ja myös Pekan kanssa viestiteltiin sen mitä hän ehti ja pystyi. Ja mitä oli kenttiä tuolla pohjoisessa. Mutta vaikka sitä onkin koti-ikävä niin toisaalta kun niistä puhuukin, on taas hetken vahvempi olo ja jaksaa. Jaksaa olla tässä. Ja varmasti osaltaan sekin teki kun Jani lähti suomeen ja kotiin, niin kyllähän se kirpas. Kun se meni sinne, mihin ite kaipaa.
Mutta myös se, mitä päivällä jutteli Annen kanssa, teki sen tunteen niinku oltais oltu yhdessä. Juotiin me kahvitkin. Ja se lievitää sitä ikävää. Uskon kuitenkin siihen, että tämä on normaalia tässä vaiheessa. Nyt on oltu kuukausi täällä, minä ja lapset. Nyt alkaa olemaankin sitä arkea tässä, jolloin myös se koti-ikäväkin kasvaa. Ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nyt juuri olisin kotiin lähdössä. Nämä on kuitenkin hetkiä joita tulee ja menee.
Kuitenkin sunnuntai aamusta alkaen on mulla ranne vihoitellut tuttuun tapaan, eli se tuttu jäännetupin tulehdus vaivaa jälleen. Liekö piirakoiden tekemine oli osa siihen syynä...
No, eihän meillä tietenkään ole ibuprofeiiniä kotona joten aamu meni kärvistellessä sen kanssa, hammasta purren. Yritin pitää rannetta liikkumatta, mutta eihäm se omnistu ilman tukea, joten siinäpä sitä miettiessä mitäs nyt kun eihän mulla mitään idealisidettä ole mukana, vaan ne on suomessa. No, hätä keinot keksii. Kaulahuivista väänsin sitten tuen ranteeseen niin siitä se sitten rauhoittui joksikin aikaa. Illasta tuppaa vielä vihoitella mutta pian pääsen sänkyyn ja saan sen tuettua tyynyllä hyvään asentoon.
Että kyllä se siitä hissukseen.
Huomenna onkin uuden vuoden aatto. Te siellä suomessa siirrytte paljon aiemmin jo uudelle vuodelle kuin me, mutta perästä tullaan.
Olen aiemmin sanonut, että on tiettyjä asioita mitkä on esillä täällä Edmontonin kodissa, joten...
Tänään päivä meni pyykätessä ja katsoessa greyn anatomiaa. Nyt tulee telkkarista Harry Potter kuoleman varjelukset osa 1, en sitä kovin nyt seurannut, kun blogi vei voiton. Mutta nauhallepa tuo menee, joten ehkä katsomme sitä rauhassa jonain iltana Pekan kanssa.
Tämän kirjoituksen tarkootuksena ei ole kuitenkaan saada huolta (että äiti, ei tarvi huolehtia nyt) eikä sääliä, tää on vain niitä mitkä monesti mielessä on ja ne täytyykin käydä läpi. Ja ne on normaaleja ajatuksia. Sitten kun niitä käy läpi, niin ne helpottaa. Kuitenkin uuteen maahan sopeutuminen ei ole helppoa.
Huomenna myös me valmistaudutaan vastaan ottamaan uutta vuotta, millä tavalla, sitä en vielä tiedä, mutta iloisin mielin.
Vielä on eräs asia minkä haluan tuoda nimen omaan tähän päiviykseen.
Anne, suuren suuret kiitokset, kaikesta siitä mitä olemme tänään keskustelleet, kuinka saat minut aina nauramaan, myös silloinkin kun olo ei ole se paras mahdollinen.
Kiitos että olet sinä, siinä joka päivä. Olet rakas, niinku aina <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti