Kuten moni on facesta lukeneet jo, on meidän perhe kasvanut ensimmäisellä kanadalaisella.
Ennen pääsiäistä kävimme katsomassa beaglen pentuja ja sieltä valitsimme omamme.
Tämmöinen pieni rääpäle siellä oli mikä sulatti rauhallisuudellaan.
Nea saapui meille huhtikuun lopussa ja olikin itse rauhallisuudesta tullut aika moinen Vili vilpertti :)
Mutta onhan se kotoisa olo, meillä kaikilla. Tonikin sanoi yksi ilta että äiti, tuntuu ihan siltä ku me oltais kotona kun kuuluu koiran ääntä. Tottahan se on. Eihän meillä lapset ole koskaan eläneet asunnossa missä ei ole sitä koiraa ollut.
Minulla on tosi hyvää kuvaa kun toni leikkii nean kanssa mutta hän ei niitä halua blogiin laitettavan mutta osa teistä onkin ne nähnyt sitten facessa.
Me siis eletään nyt täällä pentukoira elämää myös ja itselle hyvää reeniä kun juoksen portaita alas ja ylös käyttämään pentua ulkona.
Hellyttävä suloisuus se on, naskaleineen kaikkineen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti