Ystävyydestä..

Alkuun pohdin, etten tätä kirjoita tänne koskaan mutta nyt on sen aika.
Koska täällä on välillä aikaa myös näitä asioita pohtia.

Koska eilen tapahtui minulla "romahdus" ja monikin teistä on myös asiasta lukenut. Kiitos kaikille lohduttavista sanoista ja myös huolesta.
Kyllä, eilen oli todella vaikea päivä ja tuntui siltä että minun paikka on Iissä, muiden luona. Mutta uskon myös, että nämäkin asiat täällä kuuluu asiaan. Ja johtuen siitä että sain noita purettua myös täällä, on syynä siihen että nyt on helpompi olla. Hengittää.
Kuitenkin se myös osoitti minulle sen tärkeän asian. Aina, aina olen minä ollut teidän tukena. Kuunnellut. Istunut vierellä. Myös täällä ollessa.
Yrittänyt parhaani olla ystävä lähellä.
Kuitenkin eilen muutamakin teistä suuttui, koska en jaksanutkaan kuunnella murheitanne. Jaksanut teitä tsempata. Ja olin itsekäs.
Eilen oli päivä jolloin minun pitikin sitä olla.
Samoin sain vihat niskaani koska en halunnut puhua.
Kerroin selkeästi etten halua nyt puhua. En skypessä enkä muutenkaan. Halusin rauhoittua. Halusin olla rauhassa.
Jo lapsena olen paennut mm. Metsään kun minulle on suututtu. Tai minulla on ollut paha mieli.
Joskus on kuitenkin niinkin että Mervi ei ole se kuka jaksaa kuunnella. Joskus on hetki jolloin minäkin haluan kertoa mikä vaivaa.
Mutta eilen puhuin niille, jotka oli siinä. Lähellä.
Kerroin ja kerroin.
Sitä minä vain en ymmärrä, miksi joku suuttuu kun en jaksanut kuunnella? Olla läsnä? Varsinkin kun heillä itsellään ei ollut muuta kuin tylsää sillä hetkellä?
Kyllä minäkin näin voin toimia. Ja aionkin toimia.
Minä en ole enää kenenkään "terapeutti", siihen löytyy ihmisiä muualta.
Minä olen ystävä. Minä olen minä.
Mutta kyllä minäkin joskus väsyn, itken ja kaipaan kuuntelijaa. Samalla tavalla.

Suuri kiitos eilisestä Annelle, Satulle, Katille, Äitille ja Pekalle.